Tanja Hartonen-Pulkka

Vanhustenhoito on tahdon asia

Kukaan ole väittänytkään vanhuuden olevan sairaus. (Ls Lukijalta 11.8.2012 Lenita Toivakka) Mutta vanhuus tuo kyllä tullessaan sairauksia. Muistisairaus yleistyy ja tuo tullessaan lisähaasteita, jossa korostuu vanhuksen turvallisuus. Turvallisuuteen pitäisi panostaa enemmän, mutta hoitajia liian vähän seuraamaan haasteellisia vanhuksia, joten heidät sitten sidotaan kiinni mm. tuoliin tai sänkyyn oman turvallisuutensa takia. Mitenkään ei voi jokaista vahtia, kun hoitaja vain kulkee huoneesta toiseen vaihtamassa vaippoja ja kääntämässä vanhuksen kylkeä. Vanhuksen syöttäminen vaatii aikaa ja rauhallisuutta, ei voi laittaa heti lusikkaa nenän eteen, ja hoputtaa. Vanhustenhoito vaatii nykyäänkin hoitajilta joustavuutta ja minitaso 0,5 ei riitä, ja rahaa säästääkseen kunnat käyttävät juuri minimimitoitusta, kasvavasta hoidontarpeesta huolimatta. Mäntyharjuunkin AVI on suosittanut mitoituksen nostamista 0,6:een Palvelukeskus Ruskahoviin hoitoisuuden lisääntyessä, mutta se on suositus, ja kunta ei mitoitusta nosta.

Miten sitten vanhukset omissa kodeissaan? Siihen ei ole olemassa minkäänlaista mitoitusta. 4-10 minuutin käyntikö on riittävä, joillekin se on ainoa kontakti ulkomaailmaan.

Mäntyharju sen sijaan sai perinnön, jolla palkattiin vanhuksille virikeohjaaja, eli ulkopuolisetkin antavat jo rahojaan toiminnalle, mikä on hieno asia, vaikkakin kuntien/valtion velvollisuus on hoitaa vanhukset ja taata riittävä hoitajamäärä, riittävä hoidonlaatu ja arvokas vanhuus! Ulkoiluun ei ole aikaa.

Vanhusmäärät kasvavat huolestuttavasti varsinkin Etelä-Savossa.

Jo v. 2001 (1.10.2001)Mäntyharjun Pitäjänuutissa kysyttiin otsikossa ”Minne mahtuvat Mäntyharjun vanhukset?”

Mistään ikäsyrjinnästä tästä ei ole kyse, vaan siitä, että vanhukselle on aikaa. Tai onhan se tietysti ikäsyrjintää: lapsia ja nuoria halutaan auttaa, mutta löytyykö tahtoa vanhusten auttamiseen? Liian kauan pedissään maataan katsomalla tyhjyyteen, olisipa hoitajalla aikaa istua edes hetki pitämässä jokaisen kädestä, että vanhus huomaisi jonkun olevan läsnä, varsinkin kuoleman hetkellä. Saattohoidossakin on meillä parantamisen varaa.

Hoitaja tekee työnsä sydämellään, mutta kyllä se syö henkisiä voimavaroja, kun ei ehdi tehdä työtään niin hyvin kuin pystyy. Onkohan mikään ala niin suurissa muutoksen kourissa ollut kuin Terveys- ja sosiaaliala: palaverejä, koulutuksia ja jatkuvaa kehittämistä. Kokonaisvaltaisesta kehittämisestä on puhuttu vuosikymmen varmaan ainakin, ja mitä on tapahtunut? Kehittämistyö vie lisää hoitajien aikaa pois varsinaisesta hoitotyöstä. Kun hoitohenkilökuntaa on minimi, on hoidonlaadun säilyttäminen hyvällä tasolla vaativaa.

Jo se kertoo jotain, että Sosiaali-ja terveysalalla halutaan useimmin vuorotteluvapaalle. Uskoisin syyksi, että kun ei jaksa. Yhä useampi hoitaja pohtii jaksamistaan ja alan vaihtoa työn raskauden vuoksi. On jatkuva huoli omasta jaksamisestaan että vanhuksen jaksamisesta. Sijaisiakaan ei saa, ja tehdään kaiken työn kiireellä vielä tuplavuoroja, kun työkaveria ei jätetä, eikä haluta vanhusten kärsivän. Työtä tehdään vanhuksen kustannuksella, ei ehdoilla.

Myös työssäjaksamiseen pitää panostaa. Siihen auttaa jo mm. epäsäännöllisessä työssä, että työvuorolistoissa huomioidaan työntekijän harrastukset ja muut menot. Joustoa työnantajalta myös työntekijään päin.

Nyt ollaan oikealla tiellä, että suunnitellaan arvojen muuttamista oikeaan suuntaan.

Itse olin kunnalla vanhuspalveluissa vakituisessa työssä. En jaksanut, perustin yrityksen ja hoidan vanhuksia edelleen. Ja jaksan paremmin. Ja vanhus saa aikaa.

Tanja Hartonen-Pulkka

Lähihoitaja, yrittäjä

Valtuutettu (Ps)